Ajatus kasvoi lopulta niin voimakkaaksi että se piti toteuttaa.
Nyt oli ihan hyvä, ainakin yhtä hyvä kuin myöhemminkin.
Hän oli pidätellyt tarpeeksi kauan, asiat olivat viimein saaneet
hänet kyyryyn.
Vaimo katseli ymmällään kun hän reuhtoi reppuaan kaapin kaaoksesta. Se oli ollut hermostunut jo kauan. No jospa se rauhoittuu, kun pääsee vähän reissuun, vaimo ajatteli.
– Äkkiäpä se lähtöpäätös tehtiin, kannattaako lähteä kun olet noin hermona, vaimo kuitenkin sanoi.
– No onhan tästä puhuttu jo kauan, näillä keleillä lohi liikkuu ja on syönnillään, ei kai sinne muuten viittis lähteäkkään.
Hänelle tuli tunne että kaiken tämän he olivat käyneet läpi monta kertaa. Hän hillitsi itsensä ja odotti seuraavaa kysymystä, jonka hän osasi myöskin ulkoa.
– Otatteko te viinaa siellä siellä, huolehti nainen jolla vaisto pelasi. Vaimon mielestä hän joi liikaa.
– Otetaan jos saadaan kalaa , vastasi hän ja toivoi keskustelun aiheen vaihtuvan.
– Kerro Tiinalle terveisiä, poikkeat sä kuitenkin siellä.
– En mä mee sinne, vaan suoraan rantaan, se tyyppi tulee sinne.
– Toivotaan että on hyvä keli, jatkoi vaimo.
– Kyllä se siellä osaa kulkea huonollakin kelillä, hän heitti takaisin ja toivoi tosissaan että nainen lopettaisi huolehtimisensa.
He olivat olleet naimissa yli kaksikymmentä vuotta ja jakaneet ilot ja surut keskenään. Häntä hermostutti vaimon kysymykset ja vaisto nähdä asioita.
– Vittu missä se taskulamppu on.
– Katso siitä eteisen ylälaatikosta. Nainen tiesi että mies ei ollut edes etsinyt lamppua, se kysyi aina ensin.
Onneksi lapset ovat koulussa, hän ajatteli. Ei tartte katsoa niitä silmiin, voisi jäädä lähtemättä. Nuorin kolmesta aloitteli koulunkäyntiä ja nuoret lopettelivat yläastetta.
Reppu selässään, vapa ja haavi kainalossa hän antoi hätäisen suukon vaimon otsalle. Nainen loukkaantui ja vaati oikeaa suudelmaa. Sen saatuaan vaimo toivotti onnea matkaan.
Jokin liikahti hänen rinnassaan, kun hän kumartui vaimonsa puoleen ja halasi vielä kerran. Hän ajatteli että nainen koitti aina olla niin urhoollinen.
Oven suljettuaan hän ei voinut jäädä hissin eteen vaan ryntäsi portaan alas.
Kivenlahden satamassa kesällä tapaamansa kalastajan kanssa
hän oli sopinut että tämä veisi hänet luodolle joka sijaitsi ulkosaaristossa, aluevesirajan reunalla. Luoto oli vanha kalastajien tukikohta jossa oli yöpymistä varten tehty vaja. Kalastaja odotteli kioskilla joka oli satamassa notkuvien kalastajien vakipaikka. Kioski oli oikeastaan parakki, jonka edessä oli katettu pöytäryhmä niitä varten jotka halusivat juoda oluensa sateensuojassa.
Kalastaja oli erikoinen mies katsella. Huoliteltu hiusmalli ja
pikkutakki toivat mieleen merkonomin. Savuava pikkusikari ja edessä pöydällä oleva kännykkä kruunasivat ilmiasun. Hänestä kalastaja näytti keikarilta. He lähtivät merelle.
Kalastaja osasi sovittaa vauhtinsa niin ettei pienen alumiiniveneen tarvinnut loikkia aallonharjalta toiselle. Hän tarjosi kalastajalle pulloa, otettiin ryypyt.
– Kökär on vähän helvetin huono kalapaikka, sanoi kalastaja.
– Täh ?
– Ei niin kauas kannattaisi lähteä, kyllä lähempänäkin voi kalastaa, jatkoi kalastaja.
– Mulle kehuttiin sitä, siellä on kuulemma hyvät, jyrkät rannat.
– Joo, voi olla, mutta ei sielä kalaa ole, vaikka ei noilla sun vehkeilläs täällä mitään muutenkaan tee.
– Lohta otetaan kuule rysillä. Kalastaja innostui kehumaan itseään.
– Rysillä ei kaikki edes uskalla käydä, perkeleen paskahousut,
ne jää istumaan tonne kioskille heti kun tuuli vähän puhaltaa.
Hän oli kuuntelevinaan. Kalastaja jatkoi.
– Kuule poika, olisit jäänyt kotiin, siellä on sentään hallissa kalatiskit täynnä.
– Ei tartte kun kaivaa lämiskä perstaskusta.
– Niin, on on, mutta …
– Vaikka ei se mulle kuulu, kaikki saa tehdä mitä haluaa.
– Suomi on vapaa maa, naisetkin nyrkkeilee, lopetti kalastaja.
Ajettiin hetken matkaa hiljaisuuden vallitessa. Hän huomasi arvostavansa hiljaisuutta. Hän oli aina kavahtanut turhannaurajia, itsensä kehujia ja niitä joiden tapa vaalia ystävyyttä, perustui jatkuvaan keskinäiseen kehumiseen.
Hän ajatteli kalastajan yksinäisiä pitkiä työpäiviä. Ympärillä meri, silmiinkantamattomiin sinistä kaikissa sen sävyissä. Tuulta joka piiskasi, tai hiveli rysillään käyvää kalastajaa Suomenlahden äärettömyydessä.
Jos kalastaja ei nähnytkään työssään tai työympäristössään runoutta, niin rauhan tai rauhattomuuden hän varmasti aisti.mhän otti huikan ja tarjosi kalastajallekkin.
Se että kalastaja näytti merkonomilta eikä kalastajalta ei tuntunut hänestä enään niin tärkeältä. Pullon käytyä toistamiseen kalastajalla oltiin jo niin ulkona merellä ettei Helsingin maamerkit enää erottuneet.
Seuraavan huikan jälkeen kalastaja osoitti vasemmalle sinisyyteen.
Horisontissa näkyi Ro-Ro-alus joka oli matkalla johonkin, ties minne. Hän nyökkäsi, mutta kun kalastaja vielä huitoi vasemmalle, eroitti hän tuulessa liehuvat rysäliput.
– Sielä ne likoo, voi saatana.
Rysät jäivät taakse. Hän ihmetteli miten kalastaja oli osannut suunnistaa oikeaan paikkaan. Vaistollaankohan se suunnisti sillä veneessä ei ollut kompassia, vain pulpetti josta ohjattiin. Puoli tuntia ajettiin ja taas kalastaja huitoi horisonttiin.
Eteen oli ilmestynyt piste joka kasvoi ja veneen edetessä sai muodon.
Luoto oli kaukaa katsottuna pieni musta läiskä, joka luonnon oikusta työntyi esiin keskellä äärettömyyttä. Lähempänä luotoon kasvoi vaja ja vielä lähempänä hän erotti kalliorannoilla ruostuneita ankkuripainoja, kalalaatikoita ja kaikenkattavana linnunpaskaa joka teki luodosta kolkonnäköisen. Kalastaja ohjasi veneen rantakivikkoon, piti vaihteen vedolla ja autteli hänet veneestä.
– Haen sut sitten ylihuomena kun käyn rysillä, ne saatanat täytyy käydä kuitenkin kattomassa vaikka ei niihin mitään ui.
– Ei sillain kiire ole, hän vastasi.
– Viimeistään iltapäivällä on tultava jos halutaan valoisalla takaisin huuteli kalastaja jo kauempaa. Kalastaja lisäsi kierroksia ja heilautti kättään. Vene häipyi horisonttiin.
Vajassa oli kerrossänky, pöytä ja kaksi tuolia. Yhdessä nurkassa oli pino kalalaatikoita jotka haisivat. Ovea vastapäätä oli ikkuna josta näkyi meri. Vajassa ei oltu yövytty aikoihin. Ilma oli tunkkaista ja kalanhaju oli painostavan voimakas.
Vaja oli täydellinen hänen tarkoitukseensa. Hän tyhjensi reppunsa ja asetteli pullot pöydälle. Pullojen lisäksi ei repussa muuta sitten ollutkaan. Hän arvioi että pimeys tulisi pian. Hän odottaisi pimeää ja aloittaisi.
Ulkona tuuli yltyi, mutta hän rauhoittui istuutuen pöydän ääreen. Harvasti tehdyn vajan seinissä ujelsi ja natisi, kylmyys ja pimeä ympäröivät hänet. Pöydällä oli kynttilä, hän sytytti sen. Lepattava liekki loi varjoja seinille ja antoi valoa istujalle.
Hyvä hän ajatteli ja aukaisi pullon. Hän otti pitkän suullisen viinaa ja nielaisi. Kyyneleet tirahtivat silmiin, oksennus ampaisi sieraimiin, vilunväristys hetkautti kehoa, hetken lopulta lämpimän painontunteen rintakehään. Viinanjuonnissa on oma hohtonsa hän ajatteli, mutta toisin kuin luulevat, ei viina hyvää ole.
Hän oli aina juonut viinaa. Murroikäisenä aloitettu viikonloppujuominen oli jäänyt tavaksi. Tästä huolimatta hän ei tuntenut itseään alkoholistiksi.
Hän ei pitänyt viinanjuontia sairautena, vaan huonona tapana. Jos joku joi ja joku ei, oli jokaisen oma asia.
Toisten mielestä kaikki totutusta käyttäytymismallista poikkeava käytös oli pahasta. Aina jokin kuoliaaksi ymmärtäjä ja muka empaattinen tärisijä oli tietävinään miksi jeppe juo.
Ulkona tuuli yltyi edelleen ja ympäröivä meri heräsi täyteen liikkeeseen. Merestä hän oli aina pitänyt. Meressä oli voimaa, uhkaa mutta myös hiljaisuus ja rauha.
Nyt luodolla ollessaan hän tunsi olevansa osa merta ja halusi että meri veisi ja hän vikisisi.
Hän havahtui todellisuuteen. Pöydällä oleva pullo oli lopuillaan. Nousuhumala oli lakipisteessään ja ajatus kuselle lähtemisestä myrskyyn vastenmielinen. Housuun kuseminenkaan ei kiehtonut joten hän työntyi ulos.
Tuuli riuhtaisi oven lähes sarannoiltaan. Pimeys oli täydellinen. Taskulamppu oli repussa, ja tuuli sammuttanut kynttilän. Silti hän lähti hapuillen eteenpäin sillä ovelle hän ei halunnut kusta, miksi se ei tuntunut tärkeältä. Hän hapuili housujaan, ja muisti että vastatuuleen kusemisessa on huonot puolensa. Hän kääntyi selin tuuleen. Kääntyessään hän horjahti ja tajusi putoavansa.
Hän katkaisi pudotessaan vasemman jalkansa. Sääreen tuli avomurtuma josta pulppuava veri värjäsi hetkessä jättövesilammikon punaiseksi. Hän havahtui hereille. Oikeastaan se oli kylmyys joka hänet herätti. Kipu jalassa oli sietämätön. Kauanko hän oli maannut tässä mitä oikein oli tapahtunut. Humalastaan huolimatta hän tajusi satuttaneensa itsensä pahasti.
Hän tajusi makaavansa kuopan pohjalla. Kauanko hän oli tässä lätäkössä maannut. Miksi vesi oli punaista. Jalka oli kuin tulessa, tuntui kuin tuhannet kuumat veitset olisivat pistelleen sitä.
Hän arvioi tilannetta ja mahdollisuuksiaan. Noutaja tulisi ylihuomenna. Jos hän jäisi tähän, hän kuolisi kylmyyteen ja verenhukkaan. Jos hän raahautuisi vajaan hän luultavasti kuolisi kylmyyteen ja verenhukkaan kynnet verillä.
Toisaalta vajassa olivat viinat. Viimeisen perusteen avulla hän teki päätöksensä ja aloitti tuskallisen matkansa. Vajaan oli päästävä.
Hän veti itseään käsiensä varassa eteenpäin. Hitaasti hän nousi kuopan pohjalta. Ponnistelu sai haavan vuotamaan ja verivana seurasi ryömijää. Vaikein osuus oli edessä. Seinämän yli päästäkseen hänen täytyisi punnertaa itsensä jaloilleen. Kynnet lohkeillen hän riuhtoi itsensä reunan yli. Oviaukko oli lähellä ja voitostaan onnellisena mies raahautui vajaan. Hän kurkoitti pöydältä pullon ja sai itselleen lääkettä. Toisen suullisen jälkeen hän rauhoittui.
Miten hän täällä oli, mikä hänet tähän oli ajanut. Miksi tärkeät asiat unohtuvat ja toissijaiset ohjaavat tekoja ja ajatusta. Miksi hän halusi tappaa itsensä. Oliko hänellä oikeus niin itsekkääseen ratkaisuun. Toipuvatko lapset koskaan. Etsivätkö he hänen laillaan syyllistä lopun elämäänsä. Olisi niin helppoa jos joku olisi ollut syyllinen. Hän tiesi sen kokemuksesta. Entä haluaisivatko he kostaa niinkuin hän oli halunnut. Ei erityisesti kenellekkään vaan kaikille, sillä syy oli muiden. Muut saisivat maksaa. Hän pelästyi ajatuksiensa kirkkautta. Elämä oli ainutkertainen ja sitä piti vaalia.
Kuka pitäisi huolen vaimosta jos se sairastuisi, entä lapsista.
He olivat luvanneet pitää huolta toisistaan. Mitä hän oikein oli tekemässä. Tuska alkoi hellittää ja ensi kerran pitkään aikaan hänelle tuli toisenlainen olo. Perhe, olihan hänellä perhe.
Mitä merkitsevät velat jos on perhe, entä työ vielä vähemmän ystävät. Vain perhe merkitsi jotain hän päätti ja teki uudenlaisen päätöksen.
Hän sitoi haavansa ja arvioi tilanteensa uudelleen. Aina oli selvitty. Selvittäisiin nytkin. Noutaja tulisi ylihuomena hän pääsisi kotiin ja aloittasi asioiden kuntoon laiton.
Hän tunsi kasvavansa uuden toivonsa kanssa. Uusi ryyppy lämmitti rintaa ja kipu tuntui kaukaiselta. Jalka hoidettaisiin kuntoon ja hän aloittaisi uudelleen myös pelaamisen. Hän näyttäisi kaikille jotka olivat epäilleet.Hyvä olo eteni jokaisen ryypyn myötä. Verenhukan ja humalan raukaisemana hän nukahti.
Hän havahtui hereille. Asioihin oli pantava vauhtia. Tänään täältä olisi jo päästävä. Voisihan hän laittaa kalliolle tulet merkiksi.
Joku ohikulkeva hakisi hänet kyllä turvaan. Elämän kipinä lepatti voimakkaammin joka hetki. Hän tekisi tulen kalalaatikoista, viinalla se syttyisi ja viinaa jäisi vielä lämmikkeeksikin.
Puulaatikoiden kokoaminen vei voimia. Viimein hänellä oli pino jota edesssään työntäen hän raahautui ulos vajasta. Tuli olisi tehtävä väylän puolelle, suojaisaan paikkaan. Muuten konsti ei toimi. Häntä hämmästytti ajatuksiensa kirkkaus. Juomastaan viinasta huolimatta hänen elämänjanonsa kasvoi jatkuvasti.
Jalka oli alkanut vuotaa uudestaa mutta se ei tuntunut nyt tärkeältä. Tuli oli nyt tärkein. Hän löysi viimein paikan joka vaikutti sopivalta. Tuli oli saatava syttymään. Täältä oli päästävä pois jo tänään. Vihdoin hän sai laatikot rikki ja pinottua jonkinlaiseksi kokoksi. Viinaa tuntui pahalta kaataa puihin mutta nyt mikään uhraus ei ollut liian arvokas.
Kuivat laudat syttyivät helposti ja kokko leimahti täyteen loimuunsa. Huokaisten mies nojautui kiveä vasten. Olipa hän ollut typerys. Asioiden oikean järjestyksen löytämiseksi hänen oli tultava tänne asti. Hän oli suunnitellut itsemurhaa. Jos hän sen olisi tehnyt, hänelle ei olisi annettu sitä koskaa anteeksi.
Tuli lämmitti mukavasti, mutta puut paloivat nopeasti. Punainen lätäkkö laajeni nopeasti miehen alla. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, koska homma oli hoidossa. Viimeistään ylihuomena noutaja tulisi. Hän hymyili, verenhukan heikentämänä otti ryypyn ja nukahti.
Kalastaja oli sanojensa mittainen ja lähti noutamaan turistia luodolta. Päivätanssit olivat olleet solistin ansiosta mahtavat.
Olisi ollut mukava jäädä, mutta luvattu mikä luvattu.
Rannassa keli näytti kohtalaiselta, mutta aina ei voinut tietää mikä se olisi ulkona merellä. Lähtiessään hän oli poikennut kioskilla ja kuullut tavanomaisten vittuilujen lisäksi että hän olisi hullu, jos nyt lähtisi merelle.
Miksi lähteä jonkun muun vuoksi merelle tässä kelissä. Ei se äijä sinne kuole, jos haet sen vasta huomenna, äijät huutelivat.
Kalastaja kuitenkin ajatteli paljon yksinkertaisemmin. Mies oli vaikuttanut mukavalta, joten hän hoitaisi sopimuksensa.
Sitäpaitsi rysät piti kuitenkin hoitaa, joten samalla hän kävisi kauempanakin.
Kalastaja huomasi luokittelevansa ulkona luodolla kalastavan miehen oudoksi tapaukseksi. Hän oli tahallaan kiusannut miestä, mutta siitä huolimatta se oli tarjonnut ryypyn. Miehen varusteet eivät olleet tyrskykalastukseen sopivat. Toisaalta mitä se hänelle kuului. Jaettu pullo oli tehnyt häneen vaikutuksen.
Päästyään saarten suojasta avomerelle hän huomasi että keli heikeni nopeasti. Pelastupuvun hän oli jättänyt kotiin koska rysän kassien kokeminen raskaassa kumipuvussa oli vittumaista touhua.
Puvun kotiin jääminen ei kalastajaaa surettanut. Aina oli kotiin selvitty ja jos ei selvitä meri pitää huolen omistaan.
Matka rysille taittui nopeasti. Totutusta poiketen hän antoi palaa oikein kunnolla, mitä nopeammin täältä selviäisi takaisin sen parempi. Vaistonsa ohjaamana hän löysi rysänsä. Nyt vain nopeasti homma hoitoon ja luodolle suojaan.
Kylmässä meressä nailonköysissä roikkumisessa ei ollut kukaan niin hyvä kuin hän. Tottuneesti hän alkoi kokea rysänsä kasseja. Aallot löivät vettä veneeseen ja välillä laidan yli tulvahti oikein kunnolla, mutta moottori kävi ja pilssipummpu tyhjensi venettä.
Naruissa roikkuminen alkoi käydä voimille. Vielä kaksi kassia ja homma on selvä ajatteli kalastaja, juuri kun hänen tuurinsa petti. Voimakas aalto nosti veneen perän ylös niin että keulassa mereen kurkottava kalastaja heilahti veteen.
Perkele, saappaista on päästävä eroon oli ensimmäinen ajatus jonka putomisensa jälkeen pinnalle päässyt kalastaja tajusi.
Jumalauta, missä on vene oli seuraava. Mutta vene oli jo kaukana, sillä perän paiskautuessa alas aallon harjalta vaihde naksahti päälle ja vene pakeni horisonttiin jättäen hänet siihen.
Näin tässä sitten kävi ajatteli kalastaja täysin rauhallisena.
Apua on turha huutaa. Näin kaukana ei koskaan liiku ketään. Tähän jäin, voihan vittu. Kylmyys pureutui sadeasun alle ja paniikki yritti ottaa ohjat. Kalastaja huomasi puristavansa yhä nailonköyttä. Hän sai ajatuksen. Ehkäpä rysän paulat kannattelisivat häntä. Jospa joku kuitenkin tulisi.
Rysän paulat kyllä kannattelivat kyllä mutta lämpöä
niistä ei hohkannut. Kylmyys teki tehtävänsä. Tajunta ja sen
myötä päättäväisyys alkoivat kadota. Rauhallisesti noutaja irroitti ahavoituneet kätensä nailonista ja antoi ruumiinsa vajota syvyyksiin.
